Puin äskettäin päälleni farkkuhaalarit - voila! – Muutin vakavasta liikemiehestä vanhanaikaiseksi hiilenpolttajaksi. Sellaisia, jotka ajoivat junia 1930-luvulla. Ajattelin peiliin katsoessani, että voisin mennä 1950-luvun viljelijän luo, joka varastaa maissia. (Onko maissi jotain "huiskuttavaa"?) En todellakaan tuntenut itseäni.
Tietysti miellyttävän muodonmuutoksen ja Halloweenin välillä on hieno raja. "Jos et ole työssäkäyvä mies, ruokalapusta tulee enemmän pukua", sanoi Ann Richardson, tuotemerkkihistorioitsija Dickiesistä , Fort Worthissa, Texasissa sijaitsevasta yrityksestä, joka on valmistanut haalareita perustamisestaan lähtien vuonna 1922. Perinteisesti haalarit vastaavat viljapelloilla, rakennustyömailla tai tehtaissa työskentelevien tarpeisiin . Mutta tämän päivän luovat tekijät arvostavat myös käytännöllisyyttä . "Ne voi likaantua, ja kaikkialla on taskuja satunnaisille tavaroille", sanoi Noémie Salia, 26, valosuunnittelija ja mallien valmistaja vapaa-ajallaan.
Dungarees on joskus flirttaillut muodin kanssa, varsinkin 1990-luvulla. Nähtäväksi: suloinen Jennifer Aniston lempinimeltään "Friends" tai vähemmän pehmoinen Tupac , jolla on "Thug Life" -tunnuksella varustettu pari. Seitsemänkymmentäluvun hipit omaksuivat halpoja lompareita erottuakseen joukosta. Lakimiesten ja humalaisten keskijohtajien lapset "samautuivat työväenluokkaan ja kapinaan ja vastustivat olevansa erittäin hyvin pukeutuneita koko ajan", Richardson sanoi vastakulttuurista eleestä.
Huolimatta yhä arkisemmista pukeutumissäännöistä, haalarit ovat edelleen kova myyntikohde niille, joilla ei ole vakaa tai sahaa. Markkinointikonsultti Jeff Thrope, 35, muistelee olleensa tuomittu haalareissa töissä: "Olen varma, että useimmat tapaamani ihmiset pitivät minua täydellisenä häviäjänä. .
Vaatii rohkeutta uhmata sellaista sensuuria. Ja kuten useimmat tyyliriskit, kuuluisuus auttaa. Coluche kärsi vähän seurauksista, kun hän käytti farkkuhaalareita TV-esiintymisessä. Nyt, kun muut vuotta 2000 edeltävät muodit, kuten roikkuvat farkut ja paksut lenkkarit, kokevat renessanssin, myös Our Legacyn tai Supremen kaltaiset tuotemerkit tarjoavat uusia haalareita.
Vaihdettuani töitä muistuttavat haalarit puhtaampaan, täysin valkoiseen Dickiesin versioon, haalareiden houkutus iski. Olin iloinen saadessani älypuhelimen kokoisen taskun rintakehän tasolla. Minusta oli myös outoa mukavuutta olkapäästä varpaisiin ulottuvan asun/puvun käyttäminen. Silti kangas oli jäykkää (sen kerrotaan löystyvän muutaman pesun jälkeen), ja housujen lahkeet olivat riittävän leveät, jotta niihin mahtui kellopohja. Lisäksi helmiäisväri sai minut hermostuneeksi näyttämään joltakulta, joka olisi matkalla työmaalle. Joten valitsin Clermont-Ferrandin Hellfest-festivaaliin ohuemmat oliivinvihreät housut, joissa oli pehmeä kangas ja suora leikkaus, joka tuntui minusta melkein sileältä.
Pidin niitä lounaalla ja käytin ylimääräisiä taskuja kätkemään muutaman kynän ja taitetun lauantairistisanan. Yleisö vaikutti välinpitämättömältä, vaikka rehellisyyden nimissä söin siellä, virvokebaarissa, jossa on outoja asuja. Aterian jälkeen liityin veljeni kanssa joihinkin taidenäyttelyihin, jotka tuntuivat sopivalta kontekstilta tällaiselle omituiselle lookille. Ainoa kommentti tuli veljeltäni, joka vain kysyi, mistä sain nämä haalarit. Hän tunnusti kankaan - sotilashousuille tyypillisen kuivan puuvillan - antavan niille kiillotetun ilmeen. Vaihdoin kuitenkin tavallisiin puuvillahousuihin ennen päivälliselle lähtöä. Edes halvemmassa ravintolassa en ollut valmis erehtymään erehtymään maanviljelijään pöydässä.